HeSan tämänpäiväisessä jutussa molekyylikemiasta ranskalainen kemisti Hervé This kertoi, miten vesi ei valu turvonneen liivatteen läpi, vaikka se pääasiassa koostuu vedestä. Sen vielä ymmärtää, onhan liivate iso proteiini jonka ympärille vesimolekyylit järjestäytyvät ja tuloksena on kokonaan uudenlainen kemiallinen rakennelma.

Mutta se se vasta kummallista on, että kaurapuuron keittämisessä on käänteentekevää, missä vaiheessa kaurahiutaleet lisätään veteen. Jos hiutaleet lisätään ohjeen mukaisesti kiehuvaan veteen, ne jäävät erillisiksi hiutaleiksi jotka vähitellen alkavat turvota, puuroutua. Aikansa kiehuttuaan puuro on tietysti sakeaa, mutta siitä ei tule samettisen pehmeää ja täyteläistä. Toisin on, jos hiutaleet lisätään veteen juuri ENNEN kuin se alkaa kiehua. Silloin hiutaleista alkaa välittömästi liueta veteen jotain, ehkä liukenevaa kuitua – en tiedä – joka muuttaa veden saman tien opaaliksi ja hiutaleet ikään kuin sulautuvat ympäröivään liuokseen. Tällä tavoin puuron koostumuksesta tulee aivan erilainen, juuri samettinen.

Ilmiön on kirjannut myös Eeva Kilpi jossain kirjassaan, olisiko ollut Evakossa: Jotta puurosta tulee hyvää, on hiutaleet lisättävä juuri ennen kuin vesi alkaa kiehua. Ilmiö jaksaa minua kemistinä ihmetyttää ja ihastuttaa, enkä keksi sille selitystä. Se ei voi johtua ainakaan pelkästään veden lämpötilasta. Jos nimittäin kiehuvaan veteen lisää ennen kaurahiutaleita kylmää vettä sen verran, että kiehuminen lakkaa, eivät hiutaleet enää käyttäydy samalla tavalla kuin jos ne lisätään ennen kuin vesi on päässyt kiehumaan. Aika merkillistä.