Lisää muisteloita Lastun haasteeseen.

Valokuvilla on kummallinen voima. Edellisessä jutussa tarkoitukseni oli kirjoittaa aivan toisesta aiheesta, kun istuin näppäimistön ääreen ja aloin naputella. Kuva veikin mukanaan ja kirjoitin koirasta kun piti kirjoittaa polkupyörästä. Tässä se nyt on.

Kuva: Sisarukset. Olen sisareni sylissä. Veljeni polkupyörä periytyi myöhemmin minulle.

Ensimmäisen pyöräni perin veljeltäni (kuvassa). Se oli kolmipyöräinen eikä siinä ollut minkäänlaista voimansiirtosysteemiä. Polkimet olivat toisin sanoen kiinni etupyörässä ja ne siis pyörivät sitä nopeammin mitä nopeammin pyörä pyöri, myös alamäessä. Ajajalle tämä asetti haasteen, kun jalkojen piti pysyä samassa vauhdissa. Haikeana ihailin sellaisia pyöriä joissa jonkinlaisen välityssysteemin avulla polkimet saattoivat pysyä alamäessä paikoillaan. Jonkin sortin jarrut olisivat myös olleet avuksi. Lopullinen välirikko tähän kolmipyörään tuli, kun ajoin sillä kylpytakki päälläni laiturilta järveen. Siihen loppui huumorintajuni sillä kertaa.

Oman, oikean polkupyörän sain kun pääsin oppikouluun. Kehitysvaiheeseen sisältyi myös uusia velvoitteita. Pyöräilijän tehtäviin kuului iltaisin maidon haku noin kilometrin päässä olevasta maatalosta. Saman navetan nurkalta haettiin aamupäivisin myös posti. Kurkut, tomaatit, perunat ja kanamunat haettiin lähitaloista.

Kaupassa käynti kuului samaten lasten tehtäviin. Kauppaan oli matkaa kaksi kilometriä, pari jyrkkää mäkeä ja mikä pahinta pitkä suora, jonka molemmin puolin oli laidunnettuna noin sata, läheiselle sonnisiittolalle kuuluvaa sonnia. Sonnit olivat kiinnitettyinä nenärenkaasta liekaan ja joskus otukset olivat niin lähellä, että pääsivät makaamaan tielle. Niin paljon kuin eläimistä pidinkin, näitä sonneja todella pelkäsin. Luultavasti aivan syyttä, mutta aina kauppaan mennessäni mietin jo etukäteen miten lähellä tietä sonnit sillä kertaa olisivat ja olisiko joku mahdollisesti kokonaan vapaana. Mietin miksi paratiisissa pitää aina olla varjoja. Niin, miksi?