Hanna-Leenan tarina on yksi tuhansien joukossa. Yli kolmenkymmenen vuoden työsuhteen jälkeen hänet pantiin pois. Pantiin pois kuin vanha kulunut rukkanen, työrukkanen. Hanna-Leenalla oli kuitenkin hyvä koulutus ja pitkä kokemus työelämästä, erilaisissa tehtävissä, tosin yhden työnantajan leivissä.

"Ei hätä ole tämän näköinen, voinhan tehdä monenlaista työtä ja olen hyvä oppimaan uuttakin", tuumi Hanna-Leena ja pisti hakemuksen menemään aina kun eteen sattui työpaikkailmoitus, jonka vaatimukset hän arveli täyttävänsä. Aika osoitti, että Hanna-Leenan profiilissa oli jotain vikaa. Työpaikkaa kohtaan osoitetusta mielenkiinnosta kiittäviä vastauksia lukuun ottamatta mitään muita yhteydenottoja Hanna-Leena ei saanut. Ei yhtä ainutta kutsua haastatteluun. Ehkä hänen kokemuksensa oli vääränlaista, luultavasti sitä oli jopa liikaa. Pitkä kokemus liittyy valitettavan usein korkeaan ikään.

"Olosuhteisiin en voi vaikuttaa. Ainoa, minkä voin muuttaa on oma itseni", tuumi Hanna-Leena. Mutta miten hän vääntäisi itsensä työnantajien toivomaksi. Nuoret pomot eivät palkkaa äitinsä ikäistä, harva myöskään haluaa alaisekseen itseään korkeammin koulutettua. Ikääntynyt maisemanpilaaja kelpaa korkeintaan takahuoneeseen rutiinitehtäviä hoitamaan. Takahuoneessa ei olisi mitään vikaa, mutta Hanna-Leenan koulutus ja työkokemus ei juurikaan auttanut häntä menestymään kirjanpitäjänä. Asiantuntija- tai esimiestehtäviin taas ei hänen ikäistään enää kukaan rupeaisi perehdyttämään. Harvoin uusi työntekijä niihin hommiin on uudessa talossa valmis aivan kylmiltään.

"Olosuhteet ovat ne mitkä ovat, niitä en ehkä voi muuttaa, mutta voin vaikuttaa omiin asenteisiini," jatkoi Hanna-Leena mietiskelyään. "Tässä on itua", hän päätteli. "Kuka sanoo, että elämää ei ole karriäärin ulkopuolella. Herranen aika! Lakkaa haikailemasta takaisin juoksupyörään! Mihin minä tarvitsen menestyksen tunnusmerkkejä? Mihin minä tarvitsen tunnetta tarpeellisuudestani tätä yhteiskuntaa kohtaan? Onko minun syytäni, että sain potkut. En laiminlyönyt tehtäviäni. En tiedä epäonnistuneeni, ainakaan kehityskeskusteluissa ei sellaisesta ollut viitteitä. Ihmissuhteeni työpaikalla olivat kunnossa. Olisin ollut halukas ja valmis jatkamaan tai työskentelemään toisissakin tehtävissä. Miksi siis minun pitäisi kantaa huonoa omaatuntoa siitä, että en ole työssä? Vai tarvitseeko minun lopultakaan? Ei tarvitse!" Näin päätteli Hanna-Leena pitkän itsetutkiskelun päätteeksi. Siitä päivästä hänen elämänsä muuttui. Hanna-Leena käänsi katseensa pois menneestä, kohti nykyhetkeä ja tulevaa.

Moni asia näyttäytyi uudessa valossa. Kotona häntä tarvittiin! Mies oli jo eläkkeellä ja suorastaan innoissaan päiviensä yksinäisyyden päättymisestä. Oli aika oppia elämään hetkessä. Oli hyvä oppia hitautta. Oli hyvä oppia näkemään tarkemmin, nähdä päivävaloa talvellakin. Oli hyvä oppia nauttimaan siitä mitä oli tekemässä, ilman kiirettä, ilman huonoa omaatuntoa siitä, että pitäisi jo olla jossain muualla. Hanna-Leenan elämään oli syttynyt aivan uudenlainen valon kajastus.

Tarinamaanantai /Kajastus