Itsenäisyyspäivä vietettiin meillä hyvän ruuan ja linnanjuhlien merkeissä. Ensin tietysti laitoin elävät kynttilät ikkunoihin kello kuudelta. En tiedä, mistä on tullut perinne polttaa kynttilöitä ikkunalla juuri kello kuudesta kahdeksaan, mutta niin tehtiin lapsuuden kodissani ja sitä tapaa olen jatkanut.

Linnan juhlat ovat muuttuneet, niissä on vähemmän pönötystä ja enemmän rentoutta kuin ennen. Ehkä se johtuu siitä, että mukana on enemmän nuoria ja että toimittajat seuraavat ennenkaikkea julkkiksia ja näiden vaatteita. Haastatteluissa ei esitetä konstikkaita kansantaloutta tai yhteiskunnan tilaa koskevia kysymyksiä, vaan kysytään reilusti miltä pääministerin tyttöystävästä tai kansanedustajan kihlatusta tuntuu päästä valtakunnan kaapin päälle. Itse asiassa linnan juhlista on tullut viihdeohjelma, eräänlainen aikuisten idols-esittely. Ehkä ensi kerralla mukaan pääsee myös BB-talon voittaja.

 Naisten puvuissa olikin oikein upeita juttuja. Enää ei oikeastaan ole niitä hirvityksiä, joiden vuoksi katsojakin joutui kokemaan myötähäpeää. Mutta yksi juttu naisissamme on vialla: harva osaa kantaa juhlapukunsa tyylillä. Ehkä korkokenkiä käytetään nykyään niin harvoin, että taito on hukassa. Monet vaappuvat jotenkin kummallisesti  tai kankeavat itseään oikealta vasemmalle ja vasemmalta oikealle. Myös musiikki oli vähemmän juhlallista, mikä tekee juhlasta koko kansan tanssihetken. Komeista miehistä ylivoimaisesti valovoimaisin oli Gustav Hägglund, ainoita joka osasi tungoksessakin tanssia svengaavasti.

Päivällä katsoin Åke Lindmanin elokuvan Etulinjan edessä. Tietenkään se ei ole Tuntemattoman veroinen, onhan jälkimmäisessä pohjana Linnan teksti ja Edvin Laine on tietenkin ohjaajana kokeneempi. Mutta jos jätän elokuvalliset arvot syrjään ja ajattelen, mitä katsomisesta jäi mieleen, niin ainakin se miten hyvin suomalaiset kuitenkin ovat oppineet toimimaan yhdessä, myös yli kielimuurin. Vaikka ruotsinkielisillä oli oma rykmenttinsä, tuli heidän komentajakseen määrätty suomenkielinen everstiluutnantti joukon kanssa hyvin juttuun. Komentaja alentui opettelemaan ruotsin kielen, voidakseen ainakin miehistöä puhutella heidän äidinkielellään. Aika harvassa maassa valtakielen puhuja opettelee alaistensa kielen.

Yhdessä itsenäisyysjuhlan jatkojen haastattelussa puhuttiin Suomi-brändin rakentamisesta. Minusta eräs Suomen vahvuuksista on tuo edellämainittu kyky tulla toimeen entisten vastapuolien kanssa, toisin kuin vaikkapa Pohjois-Irlannissa tai lähi-Idässä. Sotakirveet osataan jossain vaiheessa haudata ja ruvetaan katsomaan eteenpäin. Kieliriidat on saatu sammumaan, sodan jälkeinen siirtoväestö on hyväksytty uusilla asuinalueillaan, kansalaissodan haavatkin on aika suurelta osalta nuoltu. Toivoa sopii, että maahanmuuttajatkin hyväksyttäisiin osaksi meitä.