Käteen osui jälleen yksi mökkikirjaston löytö.  Tauno Nurmela kuvailee lapsuusmuistojaan ensimmäisen maailmansodan aaton ajoilta, joita hänen mieleensä kirvoitti käynti tuhotulla kotipaikalla luovutetun Karjalan Simolassa toisen maailmansodan jälkeen. Kirja oli riemastuttava lukukokemus. Akateemikolla on sana hallussaan. Hän kirjoittaa samanaikaisesti monella tasolla: viisaan, aikuisen ihmisen ajatuksia kuitenkin niin, että asioita tarkastellaan seitsemänvuotiaan näkökulmasta ja logiikalla.

Sitä vain mietin, että miten ihmisen muisti toimii. Nurmela muistaa elävästi ja yksityiskohtaisesti lapsuutensa leikkejä ja seikkailuja ja osaa niistä erittäin hauskasti kertoa. Miksi ihmeessä minä en muista vastaavalla tarkkuudella juuri mitään omasta lapsuudestani? Tai muistan tietysti, mutta vain epämääräisinä tuokiokuvina ja tunnelmina. Oliko oma lapsuuteni seikkailujen suhteen paljon köyhempää? Tuskinpa vain. Eiväthän Nurmelankaan sattumukset mitään niin merkillisiä olleet. Ja silti hän osaa kuvata niitä yksityiskohtaisesti ja hauskasti.

Ehkäpä se, että hänellä lapsuuden maisemat olivat jääneet taakse, konkreettisesti saavuttamattomaan menneisyyteen, eivätkä myöhemmät kokemukset voineet tulla lapsuuskokemusten päälle samoissa maisemissa, sai aikaan sen, että muistot olivat säilyneet koskemattomina ja valmiina pulpahtamaan esiin hänen palatessaan lapsuutensa maisemaan Karjalan Simolaan. Jospa se, että ihminen asuu koko ikänsä samoilla sijoilla saa aikaan, että uudet asiat tulevat vanhojen päälle, eikä ympäristössä ole mitään mikä laukaisisi muistojen nousemisen pintaan. Vähän niin kuin Proustin kuvaama ilmiö aistiärsykkeiden kyvystä nostaa esiin muistoja. Jos ihminen alituisesti joisi teetä Madeleine-leivosten kanssa, hän tuskin joka kerta kokisi samanlaista assosiaatiota menneisyyteen.

Tai sitten kysymys on yksinkertaisesti siitä, että toisilla ihmisillä on parempi muisti kuin toisilla. Ihan niin kuin toiset ovat fiksumpia kuin toiset. Minulle tällainen selitys ei tietenkään ole kovin imarteleva.