Eva-Maria tunsi itsensä surulliseksi ja väsyneeksi. Tapaturmasta oli kulunut jo useita kuukausia, ensimmäinen kontrollikäynti oli takanapäin ja kaiken piti olla hyvin. Liikkumisrajoitukset oli käytännöllisesti katsoen poistettu ja Eva-Maria oli lisännyt voimistelua, hän oli alkanut harjoitella sauvakävelyä, kaupassa käyntiä ja kaikenlaista normaaliin elämään kuuluvaa. Mutta aina kun voimisessa pääsi kaksi askelta eteenpäin, oli otettava yksi taakse. Juuri tämä tuntui nyt niin raskaalta. Hän olisi niin mielellään ollut jo kykenevä jo aivan tavalliseen elämään. Mutta kuntoutumista ei voi kiirehtää. On vain maltettava ja myönnettävä, että ei sittenkään vielä pysty. Kivut asettavat omat rajoituksensa.

Parasta lohdutusta aikuiselle, aivan kuten lapsellekin, on läheisen ihmisen hellä hoiva, tuki ja kannustus. Mutta kaikkea ei voi ulkoistaa. Itsekin on osattava löytää lohdutusta. Suklaasta oli toipumisen alussa suuri apu, ja sen rooli olikin niin iso, että Eva-Marian vaatevarasto uhkaa jo jäädä viralta. Kun toiset pitivät tipatonta tammikuuta, päätti Eva-Maria pitää suklaattoman (ja muutenkin karkittoman) helmikuun. Tavoite on melkein valmis – enää muutama päivä. Mutta jotain lohdutusta ihminen tarvitsee. Eva-Marialle lohtu löytyy musiikista.

Iloinen musiikki on paikallaan iloisille, mutta lohdutusmusiikin pitää olla surullista, niin surullista että se on surullisempaa kuin kuulijansa. Mutta ollakseen lohdullista sen täytyy samalla olla valoisaa, toiveikasta – ja lopultakin – iloista! Siis Mozartin klarinettikonsertto A, K 622 osa 2. Adagio. Musiikki sukeltaa syvälle suruun ennen kuin se alkaa nousta valoon, iloon. Eva-Maria tuntee miten kyynelet nousevat ensin silmiin, mutta samassa alkaa sydän avautua ja tuntuu kuin se sulautuisi suureen valoon ja koko ympäröivään olemassaoloon. Voiko Jumala asua musiikissa?

Tarinamaanantai : Lohtu