Luin Nancy Hustonin kirjan Sweet Agony. Suosittelen. Kirja kertoo kuolemaa lähestyvästä runoilijasta ja professorista joka on kutsunut kotiinsa kiitospäivän illalliselle yksitoista ystäväänsä. Vieraat ovat eri-ikäisiä ja taustaltaan erilaisia. Kirja liikkuu kolmella tasolla: itse tapahtuma-illassa, kunkin henkilön muistikuvien kautta menneisyydessä ja tulevaisuudessa, jossa ennakoidaan myös itse kunkin kuolintapa. Teos pysyy hyvin koossa. Teksti on helppolukuista, mutta samalla syvällistä.

Minua jäi kirjassa erityisesti ajatteluttamaan kaksi kohtaa, jotka siteeraan tähän:

"Is there any one point in our lives at which we can say: we are now, fully ourselves? Or to put it another way, is how we evolve the truth of who we are?"

ja toinen:

"The trouble with enlightenment is that it's temporary."

Hyvin vapaasti käännettynä siis: Olemmeko jossain elämämme vaiheessa täydellisesti oma itsemme. Toisinsanoen miten voimme kehittää itseämme tulemaan siksi mikä meissä on eniten totta.

Ja:
Kaiken tajuamisessa on harmillista se, että se kestää vain hetken.